Istun sikiöasennossa sohvan nurkassa,
itken ja itken.
Mikään tai kukaan ei saa sitä loppumaan.
En reagoi mihinkään.
Ajatus pysähtyy.
Tuijotan tyhjyyteen,
näen vain sairaalan valkoisen seinän.
Hoitaja yrittää saada kontaktia,
nipistelee, tuohon tulee mustelma,
en reagoi mihinkään.
Olen turvassa.
Angstinen nuori nainen,
kevään ylioppilas,
saattajien mukaan käyttäytyy oudosti.
Kolmen lapsen äiti,
työstään uupunut,
itkee vain.
Yli viisikymppinen nainen,
väsynyt, ei nuku.
Lääkkeitä, masennusryhmää,
terapiaa, depressiokoulua.
Enkö minä koskaan opi kuuntelemaan itseäni,
enkö koskaan opi ennakoimaan,
muuttamaan suuntaa.
Enkö opi vai eikö minun anneta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti