Yritän kovasti

Tunnen etten ole oma itseni.
En uskalla poistua kotoani.
Työnantajani kyselee vointiani.
Kerronko, että seison keskellä lattiaa ja itken,
kun on niin paska olo.
Hän toivoo, että lepo olisi parantanut.
Mikä lepo?
En minä lepää, aivoni urakoivat koko ajan.
Itken illalla itseni uneen.  Taas.
Olen huono työntekijä, huono äiti,
huono puoliso, huono lapsi, huono sisar,
joutava ihminen pois tästä kaikesta.

Yritän joka päivä pukea päivävaatteet,
vaikkakin joskus vasta iltapäivällä..
Tukka hapsottaa, se olisi pitänyt pestä jo eilen.
En ole käynyt suihkussa moneen päivään.
Olen ruma ja epämielyttävän näköinen.
En ole syönyt aamupalan jälkeen mitään.
Olen itkuinen ja pettynyt, kun en osaa parantua.
Syön lääkkeeni täsmälllisesti,
vaikka pelkään sivuvaikutuksia,
outoja ajatuksia, äkillisiä liikkeitä,
kuuloharhoja, muistamattomuutta, hikoilua.
Yritän olla hyvä potilas.  Yritän kovasti.
Yritän täyttää odotukset paranemisen suhteen
hoitohenkilökunnalle ja perheelleni.
Yritän edes päivän olla normaali ja antaa perheen hengähtää.

Pelkään,  Yksin nukkuessani herään monesti,
en tiedä mitä pelkään, mutta koen oloni turvattomaksi.
Päivisin istun yksin olohuoneen sohvalla ja tuijotan ulos,
poistun vain vessaan.
Yritän välillä tehdä jotain,
en saa mitään kuitenkaan aikaiseksi.
Mikä oikein luulen olevani.