Muistot

Nautin pienistä asioista,
isoja en jaksa.
Nautin hiljaisuudesta, luonnosta.
eläimistä.
Nautin läheisistäni, puolisosta, lapsista.
Nautin mummona olemisesta.

Ikävät ajat ovat korvautuneet hyvillä muistoilla.
Muistan lapset pieninä, muistan teinivuodet,
muistan aikuistumiset.
En muistele avioeroa, masentumista,
kuoleman halua.
Muistan uudelleen rakastumisen,
uuden puolison.
Muistan mummoksi tulemisen,
sen riemun ja rakkauden.

Elämä on hyvää tässä ja nyt.
Tällä hetkellä.

Asiantuntijuus

Olen itseni asiantuntija.

Vain minä tiedän, miltä minusta tuntuu.

Vain minä tiedän, mihin pystyn.

Vain minä tiedän, mikä on minulle parhaaksi.

Oma elämäni täytyy ottaa haltuuni.

Minun täytyy pitää itsestäni huolta.
Minun täytyy liikuttaa itseäni, ulkoiluttaa,
puhua nätisti itselleni.
Minun täytyy pitää huolta ruokailustani, lepäämisestäni,
opetella sanomaan ei.

Tänään

Vähitellen ymmärrän,
että minun ei tarvitse kuntoutua työelämään,
että olen ihan hyvä ihminen tälläisenäkin, vajavaisena,
että riittää, kun jaksan arjessa.
että elämällä on vielä jotain minullekin annettavana,
että minua rakastetaan, kaivataan,
että minulla on oikeus olla olemassa.

Olen elossa.
Pidän huolta itsestäni ja perheestäni.
Tein töitä yli 35 vuotta.
Eikö se jo riitä.
Enkö ole jo ansainnut eläkkeeni, työkyvyttömänäkin.

Minä olen

Taas yksi vuosi lisää.
Toisaalta, ei ajalla enää ole merkitystä.
Olen syrjässä kaikesta;
työelämästä, kaupunkielämästä,
omasta elämästä.

Ajatukset alkavat kiertää kehää.
Miksi minä?
Miksi minulle?
Miksen osannut?
Miksen kelvannut?
Miksen selvinnyt?

En kelpaa mihinkään,
en, en , en.........................................

Pysäytän ajatukset.
Olenhan minä,
olenhan osannut,
olen kelvannut,
olen tässä ja nyt.
Olen selvinnyt!
Siksi juuri minä,
siksi juuri minulle.

Terapeutilla

Istun odotustilassa.
Radio soi.
Tuijotan eteeni.
En näe enkä kuule mitään.
Joku istuu vastapäätä.
Ihan sama.
Minulta ei odoteta mitään,
minä en odota keneltäkään mitään.
Kello käy.
Tässä paikassa, tässä tilassa,
voisin olla aina.
Tila rikkoutuu,
pitää  mennä.

Istun nojatuolissa,
olen ulkopuolinen kertoja
elämälle, jota elän.
Kuulija ammattilainen,
joka ei paheksu, ei kyseenalaista,
ei arvostele, vain muutama kysymys.

Kerron pois pahat asiat,
kerron pois tapahtuneet,
kerron pois tämän mustan möykyn sisällön.

Olen täysin tyhjä,
olen voimaton.
Olen sanaton,
kunnes pieneksi pisteeksi kutistunut
musta möykky taas kasvaa.
Mistä se saa voimaa,
miten se pystyy mustaamaan kaiken.
Ehkä joskus se kutistuu ja kuivettuu,
tippuu pois.

Vuosi mennyt

En osaa päättää mitään,
otanko tuota vai tuota pizzaa,
lähdetäänkö tuonne vai tuonne.
Miten minusta on tullut tälläinen,
päättämätön, mitään haluamaton.
Miksi minusta on tullut tälläinen.

Huomaan oman hoitajan luona
puseroni olevan tahrainen,
ajatus tästä tuli ja meni,
ei sillä väliä miltä näytän.
Hoitaja puhuu joulusta, mennestä vuodesta.
Havahdun, mistä vuodesta?
Joko vuosi päättyy, mihin se katosi.
Mitä vuodessa tapahtui, mitä tein.
Onko silläkään mitään merkitystä.

Muistan tammikuun ja sen ahdistuksen,
en saanut unta, en jaksanut valvoa,
en jaksanut nukkua.
Sinnikkäästi yritin tehdä töitä,
jos vielä tämän jaksan,
jos vielä tämän päivän jaksan,
ehkä jo huomenna on parempi.

Koko ajan rauhaton mieli,
kuin unessa tein töitä,
tein virheitä, aikataulut ei pitäneet,
halusin vaan pois tästä kaikesta.

Jäin sairaslomalle,
nukun pari viikkoa ja palaan.
Oli tammikuu.

Mitään, ei mitään

Makaan hiljaa paikallani,
en saa unta, en jaksa nousta.
Olen vaan,
tyyni ulkokuoreni on valheellinen.
Sisälläni ajatukset kiertävät kehää.
En ole onnistunut missään.
En ole hyvä missään.
En osaa mitään.
En ole mitään.

Olen vaan ruma, lihava ja vanha.
Kuka minusta välittäisi.
Kuka minua huolisi.

Näen huolestuneita kasvoja
oven raossa,
kukin vuorollaan kuulostelee.
Ovathan he olemassa,
lapset ja mies,
olihan minulla töitä,
osasinkin jotain.
Mutta tänään millään ei ole merkitystä.
Mikään ei tunnu miltään.